mitä on rakkaus?

Niin. Mitä se oikein on? Kysymys jota olen pyöritellyt päässäni useaan otteeseen, mutta täysin hyväksyttävää vastausta en ole saanut muotoiltua.

Toisaalta ajattelen, että rakkaus on sitä, kun välittää jostakin ihmisestä. Käsite 'rakkaus' on kumminkin mielestäni niin vahva, etten voi sanoa rakastavani kaikkia tai kaikkea josta välitän. Siitä olen tosin varma, että rakkaus voi saada aikaan ihmeitä. Joskus pieniä, mutta silti.

Rakkaudella ei loppupeleissä ole mielestäni yhtä ja ainoaa muotoa, vaan se näkyy eri tavalla jokaisessa ihmisessä. Olen tehnyt pienen listan, jotka kuvaavat omaa rakkauttani:

• Mitä enemmän vietän aikaa jonkin tai jonkun kanssa, sitä enemmän tämän kanssa haluan viettää lisää
• Kun vain ajattelenkin asiaa, minulle tulee rento, huoleton ja lämmin olo
• En kyllästy
• Asetan asian tai henkilön itseni edelle, mitä teen muuten todella harvoin
• En halua ajatella elämääni ilman tätä asiaa tai ihmistä, koska se tekee kipeää

Oikeastaan valehtelin kun sanoin, että en osaa suoraan sanoa mitään, mistä tietäisin mikä on rakkautta. Tiedänpäs. Perhe on minulle rakkautta. Tietenkään aina ei ole helppoa, syntyy tappeluita ja muuta kärinää, mutta ketään perheenjäsenistäni en vaihtaisi mihinkään.

On muuten ihan pirun vaikea käsite tuo rakkaus, tai sitten minä en vain osaa käsitellä sitä.. Ehkä jonain päivänä olen fiksumpi.. Mitä rakkaus tarkoittaa sinulle?

hukuta minut takaisin uneen

Morjes vaan!

Oon ollut "lyhyehköllä" kirjoitustauolla, kuten ehkä olette huomanneet. Okei, ja paskat millään tauolla olin, kiinnostus blogin pitämistä kohtaan vain lopahti täydellisesti, eikä aikaakaan ollut pahemmin ylimääräistä. Seli seli.

Mutta asiaan. Syksyn tullessa ja koulujen alkaessa arkeen tulee usein mukaan tuttu vieras, nimittäin väsymys. Aamulla lämpimän peiton alle tuntuu houkuttelevalta, kun ulkona tuulee vaakasuoraan ja vettä tulee kuin esterin perseestä. Kuin ihmeen kaupalla useimmat ihmiset saavat kuitenkin itsensä sängystä ylös ja töihin tai kouluun. Aamu menee kuin horroksessa, aamupäivällä on ehkä jo hieman pirteämpi olo ja iltapäivällä odottaa jo kotiinpääsyä.

Mutta mitä tapahtuu kun päivän päätteeksi saapuu kotiin? Itse ainakin nuokun hetken pöydän ääressä ja sen jälkeen sammun pariksi tunniksi kuin saunalyhty, vaikka koulujuttuja olisi tehtävänä ja esseitä kirjoitettavana. Sänky vain tuntuu ylivoimaisen houkuttelevalta, ja tunnetta vahvistaa ulos vilkaiseminen, vaikka näky ei olekaan muuttunut sitten aamun. Parin tunnin päiväunien jälkeen onkin hieman pirteämpi olo, mutta silti väsymys kiskoo koko ajan itsepintaisesti takaisin unten maille. Nukkumaanmeno kumminkin venyy sinne puolenyön paikkeille, sillä kouluhommat on saatava pois alta.

En tiedä kuulostiko tuo teistä tutulta, mutta voisin veikata, että aika monella koululaisella on ongelmia nukahtamisen, heräämisen ja yöunien pituuksien kanssa. Viikonloppuna tuleekin usein valvottua, ja taas se unirytmi menee perse edellä puuhun.

ps. Toki kaikki syyspäivät eivät ole kaatosadetta ja puita kaatavia tuulia, vaan joukkoon mahtuu tietysti upeita kauniita aamuja ja päiviä. Mielestäni syksy onkin kaunein vuodenaika..

itseinho, tuo kaikkien kaveri

Uskallan melkein väittää, että jokainen joka on kokenut edes jonkin näköistä äksöniä elämänsä aikana, tietää tasan tarkkaan mitä on itseinho.

On olemassa miljoonia eri tunnetiloja ja niiden eri asteita ja muunnelmia, mutta itseinho on mielestäni yksi pahimmista mahdollisista. Silloin tuntuu, että on kaikin tavoin epäonnistunut elämässään ja tuntuu siltä, että kaikki olisi paremmin jos itseään ei olisi edes olemassa.

Itseinhon rinnalle nousee useimmiten henkisesti paha olo, suru, alakuloisuus, saamattomuus, väsymys ja monia muita ei-toivottuja tunnetiloja. Silloin tekisi mieli vain hautautua peiton alle odottamaan itseinhon laantumista. Mutta kun itse en ainakaan voi tehdä niin, on vain yritettävä jatkaa normaalia arkea, niin paskalta ajatukselta kuin se tuntuukin.

Pahinta koko hommassa on mielestäni se, että melkeinpä poikkeuksetta syy edellämainittuun tunnetilaan on vain ja ainoastaan omaa syytäni. Kerrankin en voi edes yrittää etsiä vikaa kenestäkään muusta kuin itsestäni. Tajuan virheeni vasta, kun se on liian myöhäistä. Kun tajuan sen, olen niin vihainen ja pettynyt itseeni, että en tiedä miten päin minun pitäisi olla. Haluaisin pyytää anteeksi, mutta pelkään sen ihmisen reaktiota, ketä olen satuttanut. Vaikka olisin täysin vilpitön, on asioita, joita ei voi välttämättä korjata.

Usein mietin, että mikä helvetti ihmisiä vaivaa...
...mutta vielä useammin mietin, mikä itseäni vaivaa.

koulukiusaaminen

Koulukiusaaminen. Ai jumalauta mulla keittää kyseisen asian kanssa nykyään niin paljon. Entisenä koulukiusattuna ja osittain koulukiusaamiseen osallistuneena (tästä asiasta en todellakaan ole ylpeä, en ymmärrä mitä yritin nuorempana todistella jonkun muun sortamisella..?) tiedän hyvin, miltä se tuntuu. Minua ei ole koskaan tönitty, lyöty tai mitään muutakaan sellaista. Tämä asia on minulle vaikea, enkä puhu siitä oikeastaan ikinä, koska haluaisin vain unohtaa kaiken tapahtuneen. Mutta sen verran voin kertoa, että tiedän miltä tuntuu olla oikeasti yksin.

Jotenkin tuntuu olevan niin saatanan hauskaa kerääntyä rinkiin katsomaan kun toista heitellään, tönitään ja löydään? Ja kaiken huipuksi kukaan ei tee mitään, paitsi jotkut kuvaavat tapahtumaa puhelimella. Video löytyykin sitten facebookista monen kymmenen tykkäyksen kera.. Anteeksi mutta MITÄ VITTUA?! Tuollainen käytös on mielestäni sanalla sanoen kuvottavaa, ja kaiken lisäksi se oli kaikkien katsojien mielestä jotenkin hauskaa ja hyvä juttu! Pistää miettimään, että kuinka pahasti vanhempien pitää tyriä kasvatuksen kanssa, että lapsista tulee tuollaisia hirviöitä.

Surullisinta koulukiusaamisessa on se, että todella usein koulut eivät puutu asioihin. Muutenkin tiedän tapauksia tyylillä suljetaan korvat ja silmät, kyllä se siitä. Sitten kiusaaminen vaan jatkuu ja jatkuu. Käykö kenellekään ikinä mielessä, millaiset traumat siitä jää? Minulle ainakin jäi tiettyjä asioita ja tunnetiloja, joita pelkään.

Itse kiusaajista seuraavat ovat sivusta katsojat. Mitä helvettiä niiden päässä liikkuu, vai eikö siellä liiku mitään? Minulla ei nykyään kävisi pienessä mielessänikään, että katsoisin sivusta kun toista kiusataan ihan urakalla. Mutta miksi minusta tuntuu siltä, että kaikki varjelevat sitä omaa ns. mainettaan? Kiusattujen ja syrjittyjen kanssa ei uskalleta olla tai auttaa heitä, koska pelätään sitä mitä muut sitten ajattelisivat.
Minua ei sellaisessa tilanteessa voisi vähempää kiinnostaa joku saatanan "maine". Mitä helvettiä sellaisella edes tekee?

Jaksaisin saarnata tästä aiheesta vaikka maailman ääriin ja takaisin, mutta lopetan tähän lauseeseen:
Teen sen mikä on oikein, en sitä mitä muut tekevät.

kauneus

Kauneutta on monenlaista. On hankala yleisesti kuvailla mikä on kaunista. Perustelen edellisen lauseeni sanonnalla: kauneus on katsojan silmissä. Jonkun mielestä vaaleat hiukset ovat kauniit, toinen taas liputtaa tummien hiuksien puolesta. En nyt osaa sanoa yhtään yleiskaunista asiaa, josta kaikki olisivat samaa mieltä.

Entä sitten se kuuluisa sisäinen kauneus? Jotkut sanovat, että se on vain rumien ihmisten keksimä pelastus, jotta he voisivat kutsua itseään kauniiksi, edes jostakin. Itsekin myönnän silloin tällöin toteavani tuon ajatuksen sisäisestä kauneudesta. Mutta samalla en voi olla miettimättä hiljaa itsekseni, että voinko allekirjoittaa lauseen kokonaan. En pidä itseäni mitenkään erityisen rumana, mutta silti mielestäni jokaisen ihmisen sisällä on jotain kaunista. En ala sen suuremmin tarkentamaan, mutta eiköhän jokainen tajunnut että mistään sisäelimistä ei ollut kyse.

Mutta mikä sitten on rumaa? Mikä tai kuka määrittää näin yleisellä tasolla, että kuka on ruma ja kuka kaunis? Jos on kauneusihanteita uskominen, niin silloinhan yli 90% ihmisistä on rumia? Itse ainakin olen todennut ihanteet totaaliseksi paskaksi ja heivannut ne helvettiin jo ajat sitten. Haittaakse?

Kun alan miettimään, mikä on minusta kaunista, saan päähäni monia asioita, mutta niitä on hankala pukea sanoiksi. On hankala kuvailla, että mitä kaunista mielestäni on esimerkiksi kesäöissä, hiljaisessa lumisateessa tai muissa ihmisessä. Etenkin ihmisten kuvailu on ollut minulle aina hankalaa. Mutta tarvitseeko sitä aina kailottaa ajatuksiaan maailmalle? Riittää kun itse tiedän.