Uskallan melkein väittää, että jokainen joka on kokenut edes jonkin näköistä äksöniä elämänsä aikana, tietää tasan tarkkaan mitä on itseinho.
On olemassa miljoonia eri tunnetiloja ja niiden eri asteita ja muunnelmia, mutta itseinho on mielestäni yksi pahimmista mahdollisista. Silloin tuntuu, että on kaikin tavoin epäonnistunut elämässään ja tuntuu siltä, että kaikki olisi paremmin jos itseään ei olisi edes olemassa.
Itseinhon rinnalle nousee useimmiten henkisesti paha olo, suru, alakuloisuus, saamattomuus, väsymys ja monia muita ei-toivottuja tunnetiloja. Silloin tekisi mieli vain hautautua peiton alle odottamaan itseinhon laantumista. Mutta kun itse en ainakaan voi tehdä niin, on vain yritettävä jatkaa normaalia arkea, niin paskalta ajatukselta kuin se tuntuukin.
Pahinta koko hommassa on mielestäni se, että melkeinpä poikkeuksetta syy edellämainittuun tunnetilaan on vain ja ainoastaan omaa syytäni. Kerrankin en voi edes yrittää etsiä vikaa kenestäkään muusta kuin itsestäni. Tajuan virheeni vasta, kun se on liian myöhäistä. Kun tajuan sen, olen niin vihainen ja pettynyt itseeni, että en tiedä miten päin minun pitäisi olla. Haluaisin pyytää anteeksi, mutta pelkään sen ihmisen reaktiota, ketä olen satuttanut. Vaikka olisin täysin vilpitön, on asioita, joita ei voi välttämättä korjata.
Usein mietin, että mikä helvetti ihmisiä vaivaa...
...mutta vielä useammin mietin, mikä itseäni vaivaa.
