koulukiusaaminen

Koulukiusaaminen. Ai jumalauta mulla keittää kyseisen asian kanssa nykyään niin paljon. Entisenä koulukiusattuna ja osittain koulukiusaamiseen osallistuneena (tästä asiasta en todellakaan ole ylpeä, en ymmärrä mitä yritin nuorempana todistella jonkun muun sortamisella..?) tiedän hyvin, miltä se tuntuu. Minua ei ole koskaan tönitty, lyöty tai mitään muutakaan sellaista. Tämä asia on minulle vaikea, enkä puhu siitä oikeastaan ikinä, koska haluaisin vain unohtaa kaiken tapahtuneen. Mutta sen verran voin kertoa, että tiedän miltä tuntuu olla oikeasti yksin.

Jotenkin tuntuu olevan niin saatanan hauskaa kerääntyä rinkiin katsomaan kun toista heitellään, tönitään ja löydään? Ja kaiken huipuksi kukaan ei tee mitään, paitsi jotkut kuvaavat tapahtumaa puhelimella. Video löytyykin sitten facebookista monen kymmenen tykkäyksen kera.. Anteeksi mutta MITÄ VITTUA?! Tuollainen käytös on mielestäni sanalla sanoen kuvottavaa, ja kaiken lisäksi se oli kaikkien katsojien mielestä jotenkin hauskaa ja hyvä juttu! Pistää miettimään, että kuinka pahasti vanhempien pitää tyriä kasvatuksen kanssa, että lapsista tulee tuollaisia hirviöitä.

Surullisinta koulukiusaamisessa on se, että todella usein koulut eivät puutu asioihin. Muutenkin tiedän tapauksia tyylillä suljetaan korvat ja silmät, kyllä se siitä. Sitten kiusaaminen vaan jatkuu ja jatkuu. Käykö kenellekään ikinä mielessä, millaiset traumat siitä jää? Minulle ainakin jäi tiettyjä asioita ja tunnetiloja, joita pelkään.

Itse kiusaajista seuraavat ovat sivusta katsojat. Mitä helvettiä niiden päässä liikkuu, vai eikö siellä liiku mitään? Minulla ei nykyään kävisi pienessä mielessänikään, että katsoisin sivusta kun toista kiusataan ihan urakalla. Mutta miksi minusta tuntuu siltä, että kaikki varjelevat sitä omaa ns. mainettaan? Kiusattujen ja syrjittyjen kanssa ei uskalleta olla tai auttaa heitä, koska pelätään sitä mitä muut sitten ajattelisivat.
Minua ei sellaisessa tilanteessa voisi vähempää kiinnostaa joku saatanan "maine". Mitä helvettiä sellaisella edes tekee?

Jaksaisin saarnata tästä aiheesta vaikka maailman ääriin ja takaisin, mutta lopetan tähän lauseeseen:
Teen sen mikä on oikein, en sitä mitä muut tekevät.

kauneus

Kauneutta on monenlaista. On hankala yleisesti kuvailla mikä on kaunista. Perustelen edellisen lauseeni sanonnalla: kauneus on katsojan silmissä. Jonkun mielestä vaaleat hiukset ovat kauniit, toinen taas liputtaa tummien hiuksien puolesta. En nyt osaa sanoa yhtään yleiskaunista asiaa, josta kaikki olisivat samaa mieltä.

Entä sitten se kuuluisa sisäinen kauneus? Jotkut sanovat, että se on vain rumien ihmisten keksimä pelastus, jotta he voisivat kutsua itseään kauniiksi, edes jostakin. Itsekin myönnän silloin tällöin toteavani tuon ajatuksen sisäisestä kauneudesta. Mutta samalla en voi olla miettimättä hiljaa itsekseni, että voinko allekirjoittaa lauseen kokonaan. En pidä itseäni mitenkään erityisen rumana, mutta silti mielestäni jokaisen ihmisen sisällä on jotain kaunista. En ala sen suuremmin tarkentamaan, mutta eiköhän jokainen tajunnut että mistään sisäelimistä ei ollut kyse.

Mutta mikä sitten on rumaa? Mikä tai kuka määrittää näin yleisellä tasolla, että kuka on ruma ja kuka kaunis? Jos on kauneusihanteita uskominen, niin silloinhan yli 90% ihmisistä on rumia? Itse ainakin olen todennut ihanteet totaaliseksi paskaksi ja heivannut ne helvettiin jo ajat sitten. Haittaakse?

Kun alan miettimään, mikä on minusta kaunista, saan päähäni monia asioita, mutta niitä on hankala pukea sanoiksi. On hankala kuvailla, että mitä kaunista mielestäni on esimerkiksi kesäöissä, hiljaisessa lumisateessa tai muissa ihmisessä. Etenkin ihmisten kuvailu on ollut minulle aina hankalaa. Mutta tarvitseeko sitä aina kailottaa ajatuksiaan maailmalle? Riittää kun itse tiedän.